Oi!

Tiistaina olimme pelaamassa jalkapalloa kansaivälisen ystävyyden nimissä läheisellä nurmikentällä. Kahdeksan pelaajan joukosta löytyi espanjalainen, saksalainen, itävaltalainen, kyproslainen, englantilaisia ja suomalaisia. Peli sujui hienosti, ja tein monta maalia. Fine.

Jossain vaiheessa kentän laidalle ilmestyi katsojaryhmä; kolme korkeintaan 11-vuotiasta tyttöä ja pojanrääpäle. Kovin teini-ikäisesti pukeutuneet tupakan ystävät ryhtyivät solvaamaan meitä, raavaiden miesten joukkoa. Lopulta lapsukaiset saivat mitä halusivat, sanallista vastakaikua. Tämä johti sanallisen väkivallan kierteeseen, mistä humaltuneena lasten johtajatyttö ryösti erään pelaajamme hupparin. Kun Angero juoksi tytön perässä ympäri brittiläistä maisemaa, oli näkymä aika huvittava ja surrealistinen. Kyseessä oli kuitenkin keski-iältään 24-vuotiaan miesjoukon kohtaaminen muutaman lapsen kanssa.

Kun asiat olivat jo liian huonolla tolalla, päätimme lähteä, sillä kukaan lapsista ei reagoinut minkäänlaiseen (ankaraan saati lempeään, ei kypsään eikä kakaramaiseen) kommunikointiin. Olimme voimattomia moisen röyhkeyden edessä. Jätimme kentän lasten esittäessä yhteisen toivomuksensa ulkomaalaisten pysymisestä poissa Yhdistyneestä kuningaskunnasta.

Yksin edellämainittu olisi ollut mielestäni tarpeeksi eksoottinen muistutus sosiaalisen pahoinvoinnin ehkäisyn ja lastensuojelutyön tärkeydestä, mutta päivä muuttuikin yhä synkemmäksi.

Kun kävelimme kotia kohti Mikon kanssa kotikadullamme, hieman isompi lapsijoukko, mukaanlukien tuttu neljän ryhmä, alkoi huudella peräämme. Hieman ennen kotioveamme joukko saavutti meidät. Joukon isoimmat pojat eivät enää olleetkaan aivan kakaroita, vaan isompia kuin minä ja Mikko. Lasten ongelma tuntui olevan oletettu solvauksemme jonkun äitiä kohtaan. Erityisesti yksi pikkupoika (joka laseineen muistutti elävästi Harry Potteria) oli omaksunut kasvoilleen itkuisen kiihkeän raivon ilmeen, ja ryhtyi tönimään Mikkoa. Tämä oli ensimmäinen fyysinen loukkaus, josta todella pöyristyneenä reagoin ensimmäisen kerran lapsiin voimakkaasti, huutaen "Oi!" (Tavoitellen aitoa, uskottavaa aksenttia!). Nyt olimme jo kotiovellamme, mutta pikku Harry näki vielä parhaimmaksi hypätä kohti Mikkoa ja lyödä häntä kasvoihin.

Fyysinen kipu ei liene ollut vakavaa, mutta ele, 10-vuotias käymässä käsiksi aikuiseen, on aika lailla kauhistuttava.

Värejä ja muotoja; karkkia.



Digitaalinen zoomaus Rochesterin kuuluisasta linnasta. Ei olla vielä käyty kattomassa.



Britit tykkää ilmajohdoista. Minust tuo on sotkusta.



Pikkukaupunki, jotka jatkuu ikuisesti joka suuntaan. Täällä olis hyvä kuvata joku zombikauhuleffa. P.s. Tänään näin ensimmäisen kerrostalon!



Hylätty teatteri Chathamissa. Kurjalisto ei arvostanut kulttuuria? No, on tossa ihan vieressä joku musikaaliareena vielä. "Mä oon kaunis vaan jos mua rakastaa joku kaunis, ja kaikkein kaunein mä oon jos mua rakastaa -kaikkein kaunein". Terveiset Kansallisoopperaan!



Kyläjatkumo #2



Terveyskeskus on ihan vieressä, äiti!



Naapureilla on TV-Shop -pyykkinaru. Myös ne tykkää ilmajohdoista.



Ja taas, brittien kykenemättömyys kaivaa ojia maahan. Varmaan noista johdoista tykkää linnutki sit.

Nyt on ensimmäinen viikko takana. Tähän voisi tottuakin, jahka työllistyy. I imagine.

Havaintoja:

Englantilaiset ovat töykeitä ja sivistymättömiä. Klassinen stereotyyppi (porvarillisen hienovarainen britti) on täysin tuulesta temmattu jälki-imperialistinen markkinointikikka. Tai sitten olemme harvinaisen ankealla alueella. Puhelinkeskusteluissa olen tosin välillä kokenut valoisia hetkiä, tänäänkin muuan työnvälittäjä pyyteli milloin mitäkin anteeksi suorastaan vaivaannuttavalla intensiteetillä.

Jos vertaa paikallista ilmapiiriä vaikkapa Barcelonaan, niin eron voisi kiteyttää:
Barcelonassa huono-onniselta otetaan rahat pois, kun Rochesterissa huono-onninen pahoinpidellään muuten vain.

No, se vainoharhasta. Viikko ei liene tarpeeksi pitkä aika kansallisen psykoanalyysin suorittamiseen. Täytyy palata aiheeseen kun kokemusta karttuu.

Rochesterin ulkomaisten taideopiskelijoiden yhteisö on ymmärrettävästi melko tiivis, ja sehän on tietysti hienoa; voi tutustua baskeihin, ruotsalaisiin ja kreetalaisiin. Ikävää asiassa on se, että esimerkiksi Vanen syntymäpäiväjuhlien 25:stä vieraasta ehkä kaksi oli brittejä. Me ulkolaiset olemme tietysti niin juurettomia, että takerrumme toisiimme paljon vimmaisemmin kuin britit, joiden ystäväpiiri ei ole jäänyt kauas manner-eurooppaan.

Jahka sijoitun työelämään, on edessä tietysti paremmat mahdollisuudet tutustua paikallisiin kuin nyt, kärpäsenä opiskelijayhteisön katossa.

Medway-kaupungit (pikkukaupunkien klusteri, mm. Rochester, Chatham, Strood) muodostavat aika eksoottisen kokonaisuuden. Vaikka kyseessä on pienkaupunkijoukko, ei tämä silti yksiselitteisesti vaikuta tuppukylältä. Kirkkonummelaisesta on ristiriitaista, että korkeita kerrostaloja ei ole lainkaan, mutta taloja on silti rakennettu todella tiuhaan ja todella suurelle alueelle. Suomalaisittain sanottuna Medway on kuin intensiivisempi Espoo tai sitten Helsinki, josta on poistettu kaikki kerrokset kolmannesta ylöspäin. Tai Kirkkonummen keskusta copy-pastena X1000. You get the picture.

Edellinen pätee tietyllä tavalla myös asuntoomme, sillä en osaa sanoa onko se todella pieni vai aika iso. Ahtaita portaikkoja ja käytäviä on paljon, talossa on kolme kerrosta ja viisi asukasta, kolme asuinhuonetta, olohuone ja työhuone. Hmm. Kai tämä on suuri. On vaan vaikea hahmottaa paikkaa kolmessa kerroksessa.

Ja ihana puutarha (takapiha)!