Oi!
Tiistaina olimme pelaamassa jalkapalloa kansaivälisen ystävyyden nimissä läheisellä nurmikentällä. Kahdeksan pelaajan joukosta löytyi espanjalainen, saksalainen, itävaltalainen, kyproslainen, englantilaisia ja suomalaisia. Peli sujui hienosti, ja tein monta maalia. Fine.
Jossain vaiheessa kentän laidalle ilmestyi katsojaryhmä; kolme korkeintaan 11-vuotiasta tyttöä ja pojanrääpäle. Kovin teini-ikäisesti pukeutuneet tupakan ystävät ryhtyivät solvaamaan meitä, raavaiden miesten joukkoa. Lopulta lapsukaiset saivat mitä halusivat, sanallista vastakaikua. Tämä johti sanallisen väkivallan kierteeseen, mistä humaltuneena lasten johtajatyttö ryösti erään pelaajamme hupparin. Kun Angero juoksi tytön perässä ympäri brittiläistä maisemaa, oli näkymä aika huvittava ja surrealistinen. Kyseessä oli kuitenkin keski-iältään 24-vuotiaan miesjoukon kohtaaminen muutaman lapsen kanssa.
Kun asiat olivat jo liian huonolla tolalla, päätimme lähteä, sillä kukaan lapsista ei reagoinut minkäänlaiseen (ankaraan saati lempeään, ei kypsään eikä kakaramaiseen) kommunikointiin. Olimme voimattomia moisen röyhkeyden edessä. Jätimme kentän lasten esittäessä yhteisen toivomuksensa ulkomaalaisten pysymisestä poissa Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
Yksin edellämainittu olisi ollut mielestäni tarpeeksi eksoottinen muistutus sosiaalisen pahoinvoinnin ehkäisyn ja lastensuojelutyön tärkeydestä, mutta päivä muuttuikin yhä synkemmäksi.
Kun kävelimme kotia kohti Mikon kanssa kotikadullamme, hieman isompi lapsijoukko, mukaanlukien tuttu neljän ryhmä, alkoi huudella peräämme. Hieman ennen kotioveamme joukko saavutti meidät. Joukon isoimmat pojat eivät enää olleetkaan aivan kakaroita, vaan isompia kuin minä ja Mikko. Lasten ongelma tuntui olevan oletettu solvauksemme jonkun äitiä kohtaan. Erityisesti yksi pikkupoika (joka laseineen muistutti elävästi Harry Potteria) oli omaksunut kasvoilleen itkuisen kiihkeän raivon ilmeen, ja ryhtyi tönimään Mikkoa. Tämä oli ensimmäinen fyysinen loukkaus, josta todella pöyristyneenä reagoin ensimmäisen kerran lapsiin voimakkaasti, huutaen "Oi!" (Tavoitellen aitoa, uskottavaa aksenttia!). Nyt olimme jo kotiovellamme, mutta pikku Harry näki vielä parhaimmaksi hypätä kohti Mikkoa ja lyödä häntä kasvoihin.
Fyysinen kipu ei liene ollut vakavaa, mutta ele, 10-vuotias käymässä käsiksi aikuiseen, on aika lailla kauhistuttava.
Tiistaina olimme pelaamassa jalkapalloa kansaivälisen ystävyyden nimissä läheisellä nurmikentällä. Kahdeksan pelaajan joukosta löytyi espanjalainen, saksalainen, itävaltalainen, kyproslainen, englantilaisia ja suomalaisia. Peli sujui hienosti, ja tein monta maalia. Fine.
Jossain vaiheessa kentän laidalle ilmestyi katsojaryhmä; kolme korkeintaan 11-vuotiasta tyttöä ja pojanrääpäle. Kovin teini-ikäisesti pukeutuneet tupakan ystävät ryhtyivät solvaamaan meitä, raavaiden miesten joukkoa. Lopulta lapsukaiset saivat mitä halusivat, sanallista vastakaikua. Tämä johti sanallisen väkivallan kierteeseen, mistä humaltuneena lasten johtajatyttö ryösti erään pelaajamme hupparin. Kun Angero juoksi tytön perässä ympäri brittiläistä maisemaa, oli näkymä aika huvittava ja surrealistinen. Kyseessä oli kuitenkin keski-iältään 24-vuotiaan miesjoukon kohtaaminen muutaman lapsen kanssa.
Kun asiat olivat jo liian huonolla tolalla, päätimme lähteä, sillä kukaan lapsista ei reagoinut minkäänlaiseen (ankaraan saati lempeään, ei kypsään eikä kakaramaiseen) kommunikointiin. Olimme voimattomia moisen röyhkeyden edessä. Jätimme kentän lasten esittäessä yhteisen toivomuksensa ulkomaalaisten pysymisestä poissa Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
Yksin edellämainittu olisi ollut mielestäni tarpeeksi eksoottinen muistutus sosiaalisen pahoinvoinnin ehkäisyn ja lastensuojelutyön tärkeydestä, mutta päivä muuttuikin yhä synkemmäksi.
Kun kävelimme kotia kohti Mikon kanssa kotikadullamme, hieman isompi lapsijoukko, mukaanlukien tuttu neljän ryhmä, alkoi huudella peräämme. Hieman ennen kotioveamme joukko saavutti meidät. Joukon isoimmat pojat eivät enää olleetkaan aivan kakaroita, vaan isompia kuin minä ja Mikko. Lasten ongelma tuntui olevan oletettu solvauksemme jonkun äitiä kohtaan. Erityisesti yksi pikkupoika (joka laseineen muistutti elävästi Harry Potteria) oli omaksunut kasvoilleen itkuisen kiihkeän raivon ilmeen, ja ryhtyi tönimään Mikkoa. Tämä oli ensimmäinen fyysinen loukkaus, josta todella pöyristyneenä reagoin ensimmäisen kerran lapsiin voimakkaasti, huutaen "Oi!" (Tavoitellen aitoa, uskottavaa aksenttia!). Nyt olimme jo kotiovellamme, mutta pikku Harry näki vielä parhaimmaksi hypätä kohti Mikkoa ja lyödä häntä kasvoihin.
Fyysinen kipu ei liene ollut vakavaa, mutta ele, 10-vuotias käymässä käsiksi aikuiseen, on aika lailla kauhistuttava.
posted by tuto at 22:14
8 Comments:
voi miksi voi miksi missä olet al-qaida?
Hui, pelottavaa. Juuri tuollainen riipaisee eniten: mitä voit tehdä; ja miksi ylipäätänsä näin?!
Köpiksestä mua varoiteltiin kamalasti, että lähiöt eivät ole valkonaamoille ystävällisiä paikkoja, yms. Mutta paikan päällä koko kaupunki tuntuikin turvalliselta. Unohdin varoitukset tykkänään, kunnes eräänä päivänä huomasin kävelleeni mahdollisesti "pahalle alueelle". Korotin valppaustasoani, mutta tajusin hetken kuluttua, että olen vuosien varrella kokenut oloni turvattomampana Helsingissä kuin Köpiksessä kertaakaan.
Ei niin, ettei Rochesterissä olisi todellisia vaaroja. Mutta kaipa siihen tavallaan tottuu, kun siellä aikansa elää.
This comment has been removed by a blog administrator.
helou vain!
kuulostaa vähän karulta noi brittijutut, mutta lopulta viihdytte varmaan superbisti! kirjoita lisää, aina kun mä nörään, mä käyn lukemassa tätä.
suomi-lämpöä täältä sinne.
Kyl täälki osataan, jouduin taas soittaa poliisit. Joku narkkari sammunu tohon rappukäytävään. Poliiseja on odoteltu nyt 30 min.
Juuso: mä olen kotona. Ne skidit kyl kommentoi Aingerulle, et mee takas Irakiin, ku se on niin tumma. (Huom. Irakil ja al-kaidalla ei oo mitään tekemistä toistensa kanssa!)
Ilyalle:
Ei täällä missään pelon ilmapiirissä eletä, mutta kyllä toi silti ärsyttää. Anyway, olet oikeassa, kaikkeen tottuu.
Höm, tää koko blogi taitaa olla aika negatiivinen ylipäätään. No, niin on tv-uutisetkin. Pitää postata joku ilonaihebloggaus (kyllä, täällä on myös hyviä asioita!)
Fyfferille:
Tänks! Kiva tietää et jengi lukee. Speaking about suomilämpö, onk siel jo kylmä? Täällä oli tänään ekat kalsatuulet.
Mikolle:
Usko tai älä, mul on välil ikävä Sarlinia. Mut aika harvoin. Kävikö kaikki hyvin?
En mä sit nähny niitä poliiseja mut se äijä oli kadonnu sieltä rapusta jossain välis, että en sitten tiedä et mitä tapahtu.
Sarlin tarjos mulle yks päivä huikkaa.
Post a Comment
<< Home